Kulttuuri ja käytäntö määräsivät pitkään ihmisten ruokavaliota. 1800-luvun lopulla tiede alkoi kuitenkin vaikuttamaan ruokailuun. Siitä eteenpäin tiede ja teollisuus ovat mullistaneet ruokavaliot ja nykyään pyritään ennaltaehkäisevään neuvontaan.
Ravitsemussuositukset juontavat juurensa 1800-luvun loppupuolelle, jolloin ruokavalion vaikutuksia terveyteen alettiin tutkia tieteellisemmin. Aikaisemmin ruokavaliot määräytyivät pitkälti kulttuuristen ja käytännön tekijöiden mukaan, mutta elintaso, ruokahuollon kehittyminen ja teollistuminen loivat tarpeen tarkempaan ohjeistukseen.
1900-luvun alussa oli ravitsemustieto vielä suhteellisen alkutekijöissään. Suomen itsenäistyttyä ravitsemus oli tiukasti sidoksissa kansakunnan taloudelliseen tilanteeseen. Maassamme vallitsi elintarvikepula ja elintarvikkeiden saatavuus ja laatu vaihtelivat. Monilla suomalaisilla oli puutetta vitamiineista ja muista ravintoaineista.
1920-luvulla Suomessa alettiin julkaista ensimmäisiä ravitsemusoppaita ja suosituksia, jotka perustuivat tieteellisiin tutkimuksiin. Esimerkiksi Terveyshallituksen vuonna 1935 julkaisemassa oppaassa korostettiin monipuolisen ruokavalion merkitystä ja erityisesti vitamiinien roolia terveyden ylläpitämisessä.
Ravintoaineiden ja energiantarpeen kartoitusta
Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa oli jälleen pula elintarvikkeista. Maa oli köyhtynyt eikä elintarviketuotanto pystynyt täyttämään väestön tarpeita. Samalla kansanterveys oli huonontunut ja tilastot osoittivat, että monilla suomalaisilla oli ravitsemuksellisia puutostiloja. Tällöin ryhdyttiin kehittämään tarkempia suosituksia, jotka perustuivat ravintoaineiden tarpeen tieteelliseen tutkimukseen.
1950-luvun alussa huomio kiinnittyi erityisesti B-ryhmän vitamiinien ja C-vitamiinin puutteisiin ja ravitsemussuosituksissa alettiin painottaa näiden vitamiinien saantia. Samalla tutkijat alkoivat tarkastella väestön energiantarvetta ja tasapainoista ravitsemusta. Suositusten lähtökohtana oli, että ruoassa tulisi olla riittävästi proteiineja, hiilihydraatteja, rasvoja sekä vitamiineja ja kivennäisaineita.
Vuodesta 1954 on suomalaisten ravitsemus- ja terveydentilaa seurannut ja tilanteen parantamiseksi antanut suosituksia Valtion ravitsemusneuvottelukunta (VRN). Se on maa- ja metsätalousministeriön alainen asiantuntijaelin, joka asetetaan aina kolmivuotiskaudeksi kerrallaan. Sen jäsenet ovat ravitsemuksen asiantuntijoita valtionhallinnosta, yliopistoista ja tutkimuslaitoksista sekä terveydenhuollon, kansanterveyden edistämisen ja joukkoruokailun alueilta.
VRN:n alkuvaiheessa suosituksilla korjattiin ravitsemuksellisia puutoksia. Esimerkiksi jodia lisättiin ruokasuolaan struumaepidemian poistamiseksi ja A- ja D-vitamiinia margariineihin hämäräsokeuden ja riisitaudin ehkäisemiseksi.
Sydän- ja verisuonitaudit tapetilla
1970-luvulla ravitsemussuositusten painopiste alkoi siirtyä ennaltaehkäisevään terveydenhuoltoon ja erityisesti sydänterveyteen. Monen suomalaisen painiessa sydän- ja verisuoniongelmien kanssa ravitsemustieteilijät huomasivat, ravitsemuksen olevan merkittävä tekijä näiden sairauksien ennaltaehkäisyssä. Huomiota ryhdyttiin kiinnittämään erityisesti rasvojen laatuun ja määrään.
Suosituksissa korostettiin vähärasvaisen ruoan ja kasvirasvojen merkitystä sydänterveydelle. Samalla nousi esiin suolan saannin rajoittamisen tärkeys, koska suola yhdistettiin korkean verenpaineen ja sydänsairauksien riskiin. Ravitsemusneuvonnassa alettiin suosia kasvikunnan tuotteita ja täysjyväviljoja.
Elintarvikekulttuurin muutos
1990-luvulla ravitsemussuositukset alkoivat saada entistä enemmän tieteellistä perustaa. Ruokailutottumukset olivat muuttuneet. Valmisruoat, puolivalmisteet ja pikaruoka olivat monen arkea. Vuosituhannen vaihteessa suomalaiset alkoivat yhä enemmän kiinnostua ruokavalionsa terveellisyydestä ja myös kansainvälisistä suosituksista ja ruokavalioista.
Ravitsemussuosituksissa korostettiin muun muassa aterioiden säännöllisyyttä ja liikunnan merkitystä ravitsemuksen ohella omaan hyvinvointiin. Huomiota kiinnitettiin myös sokerin saannin vähentämiseen.
2000-luvulla ravitsemussuositukset alkoivat laajentua koskemaan myös ympäristön kestävyyttä ja ekologista jalanjälkeä. Suosituksissa alettiin painottaa kasvipohjaisia elintarvikkeita ja vastuullinen ruokavalio alkoi nousta keskiöön. Esimerkiksi lihansyönnin vähentämistä pidetään sekä terveys- että ympäristönäkökulmasta tärkeänä.
Erityisesti lasten ja nuorten ruokavalioihin panostetaan entistä enemmän. Tavoitteena on ohjata terveellisiin ruokailutottumuksiin jo varhaisessa vaiheessa ja näin ennaltaehkäistä elintapasairauksia.
Viime vuosikymmenien haasteena on erityisesti ollut liiallisen ja vääränlaisen ruoan nauttimisesta aiheutuneiden terveysongelmien vähentäminen sekä ylipainon ja elintapoihin liittyvien kansantautien ehkäisy. Erityisesti tyypin 2 diabeteksen synnyn ja esiintymisen ehkäisemiseen niin aikuisilla kuin entistä nuoremmilla lapsilla ja nuorilla. Sydän- ja aivoterveyden edistäminen ja valtimo- ja syöpätautien ehkäisy ravitsemuksen keinoin on edelleen yksi suositusten tärkeimmistä tavoitteista.
Ravitsemussuositukset ovat suosituksia
Ravitsemussuositusten perustana on halu ennaltaehkäistä puutostiloja, sairauksia ja terveysongelmia. Ne tarjoavat yleisiä suuntaviivoja siitä, miten ravitsemuksella voi tukea hyvinvointia ja ehkäistä sairauksia. Lisäksi ravitsemussuositukset auttavat luomaan yhteisiä kriteerejä, joiden pohjalta voidaan kehittää kansanterveystyötä ja terveyspolitiikkaa.
Ravitsemussuositukset ovat kehittyneet ja mukautuneet kansanterveyden tarpeiden mukaan. Suomalaiset ravitsemussuositukset päivitetään aina ajoittain ja ne perustuvat viimeisimpään tieteelliseen tutkimukseen ja asiantuntijoiden arvioihin. Ravitsemussuositusten kehitys on kulkenut pitkän matkan alkuvuosikymmeniltä, jolloin huolenaiheena oli ruokapulan ja ravitsemuspuutosten torjuminen. Nykyään suositukset painottavat yhä enemmän kokonaisvaltaista lähestymistapaa, jossa otetaan huomioon niin terveys kuin ympäristön kestävyyskin.
Lähteet mm: Ruokavirasto, Suomen ravitsemussuositukset 2014 (THL), Sundell, J. & Laine, L. (2007). Suomen ravitsemussuositusten kehitys. (Suomen lääketieteellinen aikakauskirja), Uusitalo, U. & Aro, A. (2002). Suomalainen ravitsemus ja sen tieteellinen pohja: kansainvälinen vertailu (Journal of Nutrition), Kallio, H. & Valsta, L. (2019).
ARTIKKELI ON JULKAISTU KOTI JA MAASEUTU -LEHDESSÄ 1/2025
