Mummolan pioni oli kuin unelma. Se kukki vaaleanpunaisin, kerrotuin, täyteläisin kukin. Ja se tuoksu! Nenää ei tahtonut saada irti sen terälehdistä.
”Todennäköisesti se on ollut ’Sarah Bernhardt’. Se on Suomen ja varmaan maailmankin yleisin pioni”, Mikko Uusi-Honko tunnistaa lajikkeen. Hän viljelee pioneja Taivassalossa Pionien Koti -perheyrityksessä.
’Sarah Bernhardt’ kuuluu kiinanpioneihin, jotka alkoivat vallata 1900-luvulla kukkapenkkejä. Euroopassa jalostetuista kiinanpioneista kasvoi kookkaampia ja suurikukkaisempia kuin tutuista tarha- ja talonpojanpioneista. Kun ne vieläpä tuoksuivat, niin kukapa niitä ei olisi penkkiinsä halunnut. Niin uutukaiset lajikkeet alkoivat levitä jakopaloina naapurilta toiselle.
Kiinanpionit ovat yhä nykyäänkin suositeltavia. Niistä löytyy sadoittain lajikkeita, joten valinnanvaraa kukkien koon, värityksen ja kerrannaisuuden suhteen löytyy. Ne ovat hinnaltaan yleensä muita pioneja edullisempia. Lisäksi taimistoviljelijä mainitsee niiden kestävän liikamärkyyttä hieman muita paremmin.
Taimet kohopenkkiin sopivaan syvyyteen
Mikko Uusi-Honko pitää pioneja helppohoitoisina kunhan istuttaessa muistaa muutaman perusasian.
”Pruukaan aina sanoa, että on kolme tärkeää asiaa: valoisa paikka, kohopenkki ja se, ettei saa istuttaa liian syvään. Kun nämä hoitaa, silloin on jo pitkällä.”
Valoisalla paikalla taimitarhuri tarkoittaa aurinkoista tai puolivarjoista paikkaa. Talon pohjoisseinustalla tai metsän katveessa pioni ei viihdy, mutta kevyt puun varjo päivän kuumimpina tunteina ei haittaa. Päinvastoin se saattaa pidentää kukinnan kestoa.
Kohopenkkiin istuttaminen on ehkäpä tärkein tae kasvin menestymiselle.
”Kaiken pahan alku on syys- ja talvimärkyys. Pioni tarvitsee läpäisevän, hiekkaisen maan ja kunnon kohopenkin niin, että kun syksyllä sataa, pintamaa kuivahtaa nopeasti sen jälkeen.”
Ennen penkin muotoilemista pionitarhuri neuvoo kaivamaan syvän kuopan ja ripottelemaan sen pohjalle esimerkiksi kanankakkaa, karjanlantaa tai luujauhoa. Lannoskerroksen päälle heitetään muutama lapiollinen maata, joka tiivistetään polkemalla. Vasta sen jälkeen kuoppa täytetään peruslannoitetulla ja -kalkitulla istutusmullalla ja muotoillaan koholle. Pionin juuret löytävät ravintopankin parissa kolmessa vuodessa, jolloin kasvustokin vaatii jo lisää ravinteita.
”Tällä menetelmällä lannoitus on hoidettu useiksi vuosiksi”, Uusi-Honko sanoo.
Kolmas muistettava asia on siis istutussyvyys. Pionien kohdalla puhutaan juurakon kruunusta, josta varret lähtevät ja jossa kasvusilmut sijaitsevat. Sen päälle saa laittaa kolmisen senttiä maata. Liian syvässä kasvaessaan pionin varret ovat alttiina märkyydelle ja hometaudeille.
Pioni pitää omasta tilasta
Jos haluaa istuttaa samaan penkkiin monen värisiä kaunottaria, niille kannattaa varata kasvutilaa.
”Istutusväliä saisi olla 70–80 senttiä. Jos mennään alle puolen metrin, helposti käy niin, että
joku kasvaa hyvin ja toinen kituuttaa.”
Pionien kavereiksi sopivat sipulikukat, joita voi huolettomasti upottaa sinne tänne. Krookukset ja helmililjat kukoistavat keväällä, kun pionit vasta kurkistelevat maasta. Lakastuessaan sipulikukat jäävät tuuhistuvien pionikasvustojen alle piiloon.
Myös maata peittävät perennat luontuvat hyvin pionipenkkiin. Esimerkiksi sammalleimu ja hopeahärkki vievät kasvutilaa rikkaruohoilta, mutta eivät matalajuurisina häiritse itse pionien kasvua. Ongelmia tulee silloin, jos ne leviävät varsistoon kiinni.
”Pionien tyvi on pidettävä ilmavana”, Uusi-Honko sanoo ja neuvoo tarvittaessa kitkemään hanakammin leviäviä seuralaisia.
Pionien alustalle voi vastaavasti levittää kuorikatetta, kunhan sitä ei ulota aivan tyvelle saakka. Katteista parhaimpia ovat sora, hiekka ja lekasora, sillä ne eivät ime kosteutta itseensä.
Annetaan kasvurauha
Kun pionit ovat päässeet kasvuvauhtiin, viritellään tukikepit ja narut valmiiksi. Tuentaa tarvitaan etenkin tuulisilla ja avoimilla paikoilla ja silloin, kun kyseessä on iso- ja kerrottukukkainen lajike.
Vuosittaiseen hoitoon kuuluu myös lannoitus. Kevään typpipitoinen lannoite antaa puhtia kasvattaa vartta ja lehdistöä. Heinä-elokuun vaihteessa annettava PK-lannos, eli niin sanottu syyslannos, auttaa puolestaan seuraavan vuoden kukka-aiheiden muodostamisessa ja talveen valmistautumisessa.
Pioni ei tuennan ja lannoituksen lisäksi juuri muuta hoitoa kaipaa.
”Jos pioni voi hyvin, annetaan sen vain olla. Mutta jos se on kasvanut vaikka parikymmentä vuotta ja kukinta on alkanut vuosien myötä hiipua, se kannattaa kaivaa ylös ja jakaa”, Mikko Uusi-Honko neuvoo.
Oikea aika juuripaakun jakamiselle on syksyllä, kun kasvusto on lakastunut ja pioni lepotilassa. Sen sijaan istuttaminen onnistuu keväästä syksyyn, sillä astiataimien juurakkoa ei repostella niin kuin kasvustoa jaettaessa joudutaan tekemään.
Itoh-hybridit yhä suositumpia
Kiinanpionit, vaikka niissä lajikkeita riittääkin, kukkivat melko samoihin aikoihin keskikesällä. Jos haluaa nauttia pidemmästä pionikesästä, puutarhaan voi istuttaa luonnonlajeja. Ne eivät kukkien komeudessa vedä vertoja jalostetuille sukulaisilleen, mutta tuovat kauneutta jo alkukesään. Perinteinen kuolanpioni kukkii usein jo toukokuussa, sitä seuraa soma ruusupioni kesäkuisella loistollaan ja juhannuspioni keskikesän juhlistajana.
Pioneihin kuuluu myös puuvartisia lajeja, ja etenkin kesäkuussa kukkivat Itoh-hybridit ovat nykyään tulleet yhä suositummiksi. Näitä kiinan- ja puupionien risteytyksiä kasvatetaan perennojen tapaan, sillä niiden varret harvoin selviävät talven yli. Itoh-lajikkeiden myötä pionimarkkinoille on tullut keltaisin ja pastellisävyisin kukin vietteleviä ihanuuksia.
Lue juttu kokonaisuudessaan ja runsaine kuvineen Koti ja maaseutu -lehden numerosta 3/2026.
