Melkein odottamatta eräänä talvisena pakkaspäivänä se iski. Voin vannoa, että se oli pahempi kuin kausi-influenssa. Viruksen nimi oli pentukuume. Onhan asiasta toki pitkään jo perheessä puhuttu. On puhuttu siitä, että persoonallisen kodinvaihtajan Reiska-koiran elämä on väistämättä ehtoopuolella. On keskusteltu eri roduista, hankittu tietoa ja pohdittu erilaisten koirarotujen vaatimuksia ja perheen harrastuksia ja toiveita koirapuuhiin liittyen. On mietitty, millaiseen tulokkaaseen keski-ikäinen Taiga-koiramme parhaiten sopeutuisi. Mutta aina on puhuttu tulevassa aikamuodossa – sitten joskus, kun…
Yhtäkkiä, ilman järkevää selitystä, tuntui siltä, että juuri nyt on “sitten joskus”. Pennun saaminen halutusta rodusta ja halutunkaltaisista vanhemmista ei tosiaankaan tapahdu käden käänteessä. On otettava yhteyttä sopiviin kasvattajiin ja yritettävä tehdä hyvä vaikutus. On kerrottava itsestä ja mahdollisuuksista tarjota pennulle hyvä koti ja rodunomaista toimintaa. On myös mietittävä omat työkuviot ja muukin elämä sen mukaan, milloin pentu mahdollisesti tulisi taloon.
Kasvattajien suunnitelmat ja aikataulut eivät tietenkään aina mene ollenkaan yksiin omien aikataulujen kanssa. Siispä olemme tätä kirjoittaessa pentujonossa. Ehkä. Voi käydä niinkin, että kasvattaja saa mielestään parempia kotiehdokkaita, ja he kiilaavat jonossa ohitsemme. Jos näin tapahtuu, aloitamme kierroksen alusta. Luotan kuitenkin siihen, että joskus uusi perheenjäsen vielä tulee ja laittaa laumamme ja pesäluolamme iloisesti hyrskyn myrskyn. Sitä silmällä pitäen olen jo esimerkiksi haudannut ajatuksen uudesta sohvasta.
Lemmikkien vaikutuksesta ihmisen hyvinvointiin ja mielenterveyteen puhutaan paljon. Allekirjoitan kaiken. Ilman koiria en reippailisi joka päivä metsään, sohvalla ei olisi ketään rapsuteltavaa (mies tykkää rapsuttelusta huomattavasti vähemmän kuin koira) eikä etätöiden lomassa voisi jutella höpöjä kenenkään kanssa. Se ehdoton rakkaus ja hyväksyntä, mitä koiralta saa, on myös aivan korvaamatonta.
Toisaalta viime aikoina on alettu puhua myös ihmisen ja hänen ongelmiensa vaikutuksesta lemmikkiin. Ahdistuneen henkilön koirakin voi ahdistua. Ei tosiaankaan ole koiran tehtävä kannatella omistajansa mielenterveyttä, vaan apua on ymmärrettävä hakea muualta.
Niin paljon kuin koira omalla tavallaan vuorovaikuttaa ihmisen kanssa ja mielestämme ymmärtää meitä, ei koira myöskään ole ihminen. Koiraeläimet ovat sosiaalisia petoeläimiä, alunperin harmaasusia, jotka kesytettiin ihmisen kumppaniksi vähintään 15 000 vuotta sitten. Siis paljon aikaisemmin, kuin muut kotieläimet ilmestyivät kuvaan. Ei ihme, että ihmisen ja koiran suhde on niin tiivis.
Minusta koiran hyvään elämään kuuluu koiramaisia juttuja. En mitenkään suostu uskomaan, että esimerkiksi koiran kynsien lakkaus, saatikka vaikka korvien typistys olisi osa hyvää koiranelämää. Askel askeleelta mennään onneksi siihen suuntaan, että ymmärrämme laumamme nelijalkaisia jäseniä ja niiden hyvinvointia entistä paremmin. Minäkin toivon vielä jonain päivänä oppivani edes koirakielen alkeet. 
Mervi Heikkilä
Kolumni on julkaistu Koti ja maaseutu -lehden numerossa 3/2026.
