Rakastettu kanadalainen kirjailija Lucy Maud Montgomery asui lapsuudessaan ja nuoruudessaan isovanhempiensa luona Prinssi Edwardin saarella. Hänen äitinsä oli kuollut tuberkuloosiin tytön ollessa vasta kaksivuotias, ja isä jätti hänet äidinpuoleisten isovanhempien hoiviin. Kauniin saaren rakkaat paikat ja monet lapsuusmuistot päätyivät sittemmin ilmeisesti melko suoraan Montgomeryn kaunokirjoihin, esimerkiksi tunnettuihin Anna- ja Runotyttö-sarjoihin. Kirjoissa päähenkilöt nimeävät ympäristönsä metsikköjä, niittyjä ja muita paikkoja varsin romanttisilla ja runollisilla nimillä, kuten Huomisen tie, Ylevyyden maa ja Korkean Johnin metsikkö. Idyllisen luontoympäristön kuvaukset Montgomeryn kirjoissa ovat välillä todella pitkiä ja haltioituneita.
Aikuisenakin Montgomery asui vielä jonkin aikaa rakkaalla saarellaan, mutta avioitui 36-vuotiaana papin kanssa. Miehen työ vei avioparin pian pois Prinssi Edwardin saarelta. Kertovatko kirjojen luontokuvaukset kirjailijan syvästä kaipauksesta ja rakkaudesta Prinssi Edwardin saaren todellisiin paikkoihin vai ennemmin lapsuuden ja nuoruuden huolettomuuteen ja leikkeihin, enpä osaa sanoa.
Montgomeryn vanavedessä jään miettimään oman lapsuuteni tärkeitä luontopaikkoja. Pikkumetsän puiden juurelle rakentuivat maatilat käpylehmineen ja risuhevosineen. Myllypellolla laidunsivat lehmät, ja pellon kivikasat olivat turvallisia saaria vihreässä meressä. Uljaat seikkailijat syöksyivät tietysti saarelta toiselle vältellen lehmännäköisiä merihirviöitä tai jopa yrittivät ratsastaa makaavien merihirviöiden selässä – kaikki varmasti arvaavat kuinka siinä kävi. Oikeaan, isoon metsään mentiin lapsuudessani Ahon laitaa pitkin. Aholla kerättiin mansikoita heiniin ja pelättiin kiviaidassa asuvia käärmeitä. Jos kääntyi metsäautotietä, ensimmäinen suolämpäre oli nimeltään Pössön hauta. Onneksi kysyin aikanaan vaarilta, mistä tämä omituinen nimi juonsi juurensa. Keskitalon vanha Pössö-hevonen sinne kuulemma oli haudattu. Siitäkin alkoi lapsen mielikuvitus laukata. Ehkäpä vanha työhevonen sumuöinä nousi vetisestä haudastaan ja pelotteli työhevoset traktoreihin vaihtaneita maanviljelijöitä.
Kartanpiirtäjille ei kukaan ole kertonut Pössö-hevosesta, Pikkumetsästä tai Myllypellosta. Navigaattori ei näitä paikkoja ja reittejä tunne. Nimet eivät myöskään kuulosta yhtä romanttisilta tai komeilta kuin Montgomeryn kirjoissa. Silti ne olivat ja ovat minulle tärkeitä, merkityksellisiä paikkoja, joihin liittyy muistoja lapsuuden leikeistä ja elämästä ennen internettiä tai Pokemoneja. Ja koska aika kuluu, kuluttaa ja kasvattaakin, eivät fyysiset paikat enää ole samoja kuin lapsuudessani. Pikkumetsän puut ovat nykyään valtavia, Aholla kasvaa nuoria koivuja ja pajuja mansikoiden sijaan ja Pössön haudan ympäriltä on puut hakattu pois. Mutta muistoissani alkuperäiset paikat säilyvät. Ehkäpä piirrän vielä joskus oman kartan tai kirjoitan reittioppaan lapsuuteeni, tulevien sukupolvien iloksi tai tylsistykseksi.
Liittyykö sinun lapsuuteesi merkityksellisiä paikkoja, joiden nimiä ei löydy kartoista?
