Mihin tahansa käännät katseesi Suomen luonnossa liikkuessa, voit nähdä jääkauden jälkiä.
Moni muistaa koulunpenkiltä opetukset siitä, kuinka Suomen alleen peittänyt kilometrien paksuinen raskas mannerjää muovasi maahamme harjuja ja Salpausselkiä, kuljetti siirtolohkareita, koversi hiidenkirnuja, synnytti suppakuoppia ja kynsi pirunpeltoja eli muinaisrantoja. Paleoekologian dosentti, FT Jan Weckström Helsingin yliopistosta muistuttaa, että näiden näyttävien jääkauden jälkien lisäksi luonnonmaisemamme ovat kokonaisuudessaan viimeisimmän jääkauden aikaansaamia.
”Vaikka Suomen kallioperä on pääosin pari miljardia vuotta vanha, kului se arvioiden mukaan viimeisimmän jääkauden aikana vähintään seitsemän metriä. Kun Suomi vapautui jääpeitteestä 10 000–12 000 vuotta sitten, paljastui jään alta sen muovaamat maisemat.”
Järviä ja pohjavettä
Jäljistä joita harvemmin mielletään jääkauden aikaansaannoksiksi Weckström nostaa esimerkkinä järvet. Niistä moni on syntynyt jäätikön sulamisvesistä. Uusia järviä syntyy edelleenkin jääkauden jälkimainingeissa.
”Jään painon alta vapautunut maa kohoaa edelleen. Paikoittain Itämeren merenlahdista kuroutuu kluuvijärviä. Nämä järvet voivat ajan myötä soistua ja lopulta metsittyä.”
Maankohoaminen on erityisen nopeaa Perämeren ympäristössä. Siellä maa nousee lähes senttimetrin vuodessa. Tämä muokkaa maisemaa voimakkaasti.
”Esimerkiksi Liminganlahdella voi lintutornista nähdä ekologisen sukkession eli lajiston muuttumisen lyhyellä matkalla. Maiseman toisessa laidassa on avomerta, joka muuttuu merenrannaksi, joka puolestaan muuttuu vanhaksi metsäksi”, Weckström kuvailee. Noin 2 500 vuoden kuluttua seutu on kokenut suuren muutoksen: Merenkurkku on kuroutunut umpeen, Suomesta voi kävellä Ruotsiin, ja Perämeren pohjukkaan on syntynyt uusi järvi.
Myös arvokas pohjavetemmekin on jääkauden aikaansaannosta, Wekström muistuttaa. ”Sadevesi ja pintavesi muuttuvat raikkaaksi pohjavedeksi, kun ne suodattuvat jäätikön kallioperästä rouhiman ja harjuihin kasaaman hiekkakerroksen läpi.”
Kalliosta kulkusuunta
Isot siirtolohkareet ovat vaikuttavan näköisiä ja usein erikoisissa paikoissa ja asennoissa. Näiden lisäksi Weckström kehottaa tarkkailemaan jääkauden muovaamia silokallioita. Kalliolta voi löytää uurteita, joista voi nähdä jäätikön kulkusuunnan. Jäätikön keskus sijaitsi aikoinaan Skandien vuoristossa, ja sen virtaussuunta oli syntyalueilta kaikkiin ilmansuuntiin. Jäätikön syntyalueilla jään kulutusvoima on heikompaa kuin kauempana ytimestä, missä jäätikön virtaus kuluttaa, kuljettaa ja kasaa kallioperästä irrottamaansa materiaalia. Jäätikön muovaamia pinnanmuotoja tutkimalla nähdään selvästi, että esimerkiksi Oulusta etelään päin kallioperän uurteet, kuten myös harjut ovat suuntautuneet luoteesta kaakkoon. Utsjoen alueella jäätikön jäljet ovat puolestaan suuntautuneet lounaasta koilliseen.
”Jos on liikkeellä ilman kompassia ja aurinko on piilossa, niin esimerkiksi kallioperän uurteista ja harjujen suuntautuneisuudesta voi selvittää ilmansuunnat, jos tietää jäätikön kulkusuunnan alueella”, Weckström vinkkaa.
