Pellolainen Sanna Romakkaniemi, 18, on paljasjalkainen poromies, jolle porot ovat elämäntapa ja elinkeino. Poronhoitotöissä hän on ollut mukana siitä saakka, kun omat jalat ovat kantaneet.
Pellossa asuva ja Palojärven paliskunnassa toimiva poromies Sanna Romakkaniemi, 18, myöntää olevansa outolintu ikäisekseen: hän asuu kahdestaan isänsä kanssa ja viihtyy parhaiten porojen parissa. Poroja on ainakin ”jängällinen”. Vapaa-aikaa ei juuri ole, mutta Sanna ei sellaista kaipaa. ”Porot tekevät minulle kodin, ne ovat aina sydämessä. Olen kasvanut tähän, enkä voisi kuvitella mitään muuta”, Sanna kertoo.
Poronhoitajaksi ryhtyminen oli Sannalle automaattinen valinta. Jo kohdussa poron kopauttamaksi tullut poronhoitajan alku oli ensimmäisen kerran poroerotuksessa mukana kolmiviikkoisena. Poronhoitotöihin Sanna on osallistunut taaperoikäisestä alkaen.
Iän myötä tiedot ja taidot ovat karttuneet. Pikkuhiljaa suvun pitkästä poronhoitoperinteestä tuli naiselle sekä elämäntapa että elinkeino. Milloin tahansa voi tulla viesti, että täytyy lähteä katsomaan poroja tai hakemaan kolariporoja porokoiran kanssa. ”Porot rytmittävät koko elämäni. Tämä on sitovaa hommaa ja valmiudessa täytyy olla 24/7.”
Poroja vuoden ympäri
Poronhoitovuosi alkaa kesäkuussa vasojen laputuksella ja merkkuulla. Kesällä tehdään myös ruokaa eli lehtikerppuja talvea varten, korjataan aitoja ja valmistaudutaan syksyyn. Syksyllä koittaa etto, eli porojen kokoaminen, sekä erotukset.
”Peruskoulusta asti olen saanut vapaata erotuksiin ja syksyisin otan ettolomaa. Syksy on kiireisintä aikaa ja työt on parasta hoitaa valoisan aikaan. Jos poroja lähtee katsomaan otsalampun kanssa pimeässä, porot sokaistuvat helposti ja ovat paljon arempia. Syksyllä valoisa aika on myös hyvin lyhyt”, poromies ynnää.
Toinen syy etto- ja erotusajan opintovapaisiin on se, että Sanna on taloudessa ainoa, joka pääsee paikalle. Isä ajaa päätyökseen kuorma-autoa, eikä siksi ehdi yleensä mukaan. Jonkun taloudesta täytyy olla mukana edustamassa, jotta hyvät vasat jäävät eloon ja vaatimet saadaan tapettua.
”Meidän poromiehet ovat alkaneet pikku hiljaa luottaa siihen, että minäkin osaan nämä hommat ja olen itsenäinen poromies – vaikka olenkin nuori nainen.”
Vain sielu jää
Porojen teurastus on ammatin karuin puoli, Sanna myöntää. On vaikeinta hyvästellä läheiset, kesyyntyneet porot. Valtaosa Romakkaniemen poroista on myös nimetty, mikä toisaalta helpottaa tunnistusta, mutta toisaalta tekee poroista myös läheisempiä. Yksi rakas poro oli nimeltään Mussukka. Sen emä teurastettiin vahingossa syyserotuksessa ja henkiin jäänyt vasa leimautui ihmisiin.
”Siitä tuli kelloporo. Se oli ihana persoona, aina veräjällä vastassa. Viime kesänä Mussukan tutkapaikannin hälytti ja menimme katsomaan sitä metsään. Se oli loukannut itsensä ja se täytyi lopettaa. Silloin tuli itku.”
Lähtökohtaisesti kaikki porot pyritään teurastamaan, onhan kyseessä leivän pöytään tuova elinkeino. Myös Sanna on aktiivisesti mukana teurastuksessa ja milloin nylkemisessä, suolien siirtelyssä tai ruhojen nostelussa orteen. Mieluiten hän kuitenkin pitelee poroja, kun ne lopetetaan.
”Tykkään olla elävien, en kuolleiden puolella. Haluan varmistaa, että loppu on eläimelle kunniakas, nopea ja kivuton. Kun poro työntää päänsä ulos teuraskarsinasta, eläin tainnutetaan ja se kuolee heti.”
Poromiehen mukaan inhimillisintä olisi erotusaidalla teurastaminen. Silloin poron ei tarvitse matkata teurasautossa pitkiä matkoja. Aidalla teurastus on kuitenkin vähenemässä ja valtaosa poroista tapetaan teurastamolla, koska silloin liha saa leimat kaupallista myyntiä varten.
”Tärkeintä on, että porosta hyödynnetään kaikki mahdolliset osat – niin, että jäljelle jää vain sielu.”
”Meidän poromiehet ovat alkaneet pikku hiljaa luottaa siihen, että minäkin osaan nämä hommat ja olen itsenäinen poromies – vaikka olenkin nuori nainen.”
Sanna Romakkaniemi, poronainen
ARTIKKELI ON JULKAISTU KOTI JA MAASEUTU -LEHDESSÄ 8/2021.
