Mervi Heikkilän kolumni
Eloni matka on jo hetki sitten saavuttanut sen pisteen, että takapenkiltä ei enää kuulu malttamaton ”Milloin ollaan perillä?” -kysymys, eikä kukaan vaadi soittamaan cd-levyltä (!) Popedan makkaralaulua tai Jukka Parkkisen Karhukirjeitä-satukokoelmaa uudestaan ja uudestaan. Automatkoja riittää silti, ja nyt pitää keski-ikäisen pariskunnan viihdyttää lapsen sijasta toinen toisiaan.
Kuinka tämä vaativa tehtävä onnistuu? Rehellisesti sanoen välillä huonosti, välillä paremmin.
Aina voi tietysti riidellä. Riitely autossa onkin ihan oma taiteenlajinsa. Kuskia kun ei saa niin paljon ärsyttää, että kärry lipsuu ojan puolelle. Meillä ei ole koskaan päädytty niin radikaaliin ratkaisuun, että toisen riitapukarin matka olisi jatkunut kävellen tai toisella pirssillä, mutta niinkin on kuulemma jollekin joskus käynyt.
Riitely autossa sujuu tässä iässä tietysti jo tutun kaavan mukaan: Ensin tunteet kuohuvat ja ääni kohoaa. Lopulta mökötetään. Toisen riitapukarin on tietysti katsottava tiukasti eteensä, sillä hän ajaa. Toinen voi sen sijaan pitää käsiä mielenosoituksellisesti puuskassa ja tuijottaa sivuikkunasta vilistävää maisemaa. Ties kuinka monta kilometriä. Lopulta matka on ohi ja autosta voi joko nousta leppyneenä ulos tai paukauttaa noustuaan oven suurieleisesti kiinni. Pitkällä automatkalla termarillinen kahvia ja pullapussi toimii muuten oivana lepyttelykeinona. Tie keski-ikäisen siipan sydämeen kulkee takuuvarmasti vatsan kautta.
Totta puhuen näin keski-ikäisenä ei kuitenkaan enää viitsi riidelläkään kovin tosissaan. Hetken aikaa saatetaan tiuskia, mutta ei siitä ole kovin pitkän automatkan viihdykkeeksi. Mikä siis avuksi?
Eipä hätää, olemme mieheni kanssa keksineet oivan, kahdenkeskisten automatkojen viihdykkeen. Ja ei, se ei ole kännykän ruudun tuijottaminen. Se olisi sitäpaitsi melko epäreiluakin, koska lähtökohtaisesti kuskin on katsottava luurin sijasta tielle. Yllättävää kyllä, se ei ole myöskään äänikirjojen tai podcastien kuuntelu. Luen edelleen mieluiten kirjat paperikirjoina, ja yhteistä podcast-suosikkia on vaikea löytää. Myöskään musiikkimakumme eivät osu yksiin, joten ennen pitkää toinen kyllästyy toisen valintoihin.
Kun siis tylsistyminen uhkaa keski-ikäistä pariskuntaamme autossa, apukuskin puolella istuva avaa hansikaslokeron ja ottaa esille autokirjan. Hän alkaa lukea sitä ääneen. Välillä teksti herättää keskustelua, välillä naurua, mutta molemmat viihtyvät ja matka etenee. Autokirja kannattaa kuitenkin valita huolella. Liian pitkä kirja ei toimi, eikä liioin liian taiteellinen. Lyhyet, humoristiset novellit tai pakinat ovat hyviä, jopa lasten tietokirjat menevät. Äänikirjaan verrattuna autokirjassa on se etu, että lukija voi vähemmällä vaivalla keskeyttää lukemisen ja antaa aikaa keskustelulle ja kommenteille.
Viimeaikaisia, pitkien matkojen autokirjojamme ovat olleet Juhani Mäkelän pakinakokoelma ”Noin viisikymppisen kirja” ja Annakarin Seiplaxin ”Kylmä seikkailu”. Vuoroaan odottaa Veikko Huovisen ”Konsta Pylkkänen etsii kortteeria”. Autokirjan ominaisuuksiin kuuluu muuten myös se, että se on löytynyt kirpparilta tai kirjaston poistomyynnistä huokealla hinnalla, joten kirjan voi huoletta jättää auton hansikaslokeroon.
Pimeällä ajaessa tai äänen käheytyessä liikaa autokirja on valitettavasti kelvoton viihdyke, silloin on tyydyttävä riitelyyn tai vaikka Entisten nuorten sävellahjaan.
Mervi Heikkilä on lasten- ja nuortenkirjailija, kirjastoammattilainen sekä luomutarhuri.
