Saarikosken, Sibeliuksen ja Kummelinkin mieleen – Kangasalan Lepokoti on ainutlaatuinen matkailukohde, jolla on erityinen paikka kirjailija Tuomas Marjamäen sydämessä.
Museoviraston suojelema historiallinen Kangasalan Lepokoti tarjoaa kulttuuritapahtumia ja majoitusta – ja kiehtovan ilmapiirin. Elämäkerroistaan tunnettu kirjailija Tuomas Marjamäki kiinnostui jo pikkupoikana sekä kirjoittamisesta että kotipaikkakuntansa Kangasalan erikoisuudesta.
Marjamäki oli tehnyt jo vajaat pari vuotta omaa lehteä, Lyhtypirtin viestiä, kun hän teininä päätti tehdä omaan lehteensä Lepokoti-erikoisnumeron.
Hän tutustui numeroa tehdessään Lepokodin silloisiin pitäjiin, Adlerin suvun sisaruksiin, ja kuuli toinen toistaan huikeampia tarinoita talosta ja sen asukkaista. 13-vuotiaan pojan ja iäkkäiden sisarusten, ”tätien”, ystävyys oli sinetöity. Erikoisnumero ilmestyi keväällä 1992 ja siitä on yhä kappale Lepokodilla.
Tätien täyshoitola
Tuomas Marjamäen tuntemilla tädeillä riitti muistoja ja tarinoita, olihan täyshoitola toiminut vuodesta 1912 vuoteen 1986 saakka. Adlerin perheen tyttäret Martta Aarnikotka, Olga Adler-Tyrkkö ja Kyllikki Kärkkäinen hoitivat Lepokotia kolmisin pitkään. Jokainen oli erilainen persoona: yksi oli vahvatahtoinen, toinen taiteellinen ja kolmas kodin hengetär.
Lepokodissa ovat asuneet ja työskennelleet satunnaisten matkailijoiden lisäksi muun muassa kirjailija Jalmari Finne, peräti 11 vuoden ajan. Runoilija Pentti Saarikoski asui paikassa suomentaessaan Matteuksen evankeliumia, ja onpa siellä elänyt taiteilija Juice Leskinen ja yöpynyt Sibeliusten ohella muun muassa marsalkka Mannerheim.
Lepokodissa on kuvattu elokuvia, kuten Mä oksalla ylimmällä ja Kummeli Stories, ja on siellä tehty myös tv-sarjoja ja kuunnelmia. Siellä on kirjoitettu, sävelletty, suomennettu, pelattu, soitettu ja laulettu – ja eletty aivan omanlaistaan arkea.
Lepokoti huokuu yksityiskohtia. Huoneet ovat täynnä erikoisia esineitä, valokuvia ja tauluja, ja niillä kaikilla on tulijalle sanottavaa.
”Olen asunut Helsingissä 25 vuotta, mutta juureni ovat syvällä Kangasalla. Aion tulevaisuudessa viettää enemmän aikaa täällä”, Tuomas Marjamäki sanoo.
Onneksi Lepokoti säästyi
Tuomas Marjamäki kertoo tarinaansa talon yläkerrassa Kyllikki-tädin huoneessa, paikassa, jossa hän on monet kerrat kuunnellut tarinoita Adler-suvun ja Lepokodin vaiheista.
Ikävä käänne talon historiassa koettiin 1990-luvun alussa. Kangasalan kunta halusi purkaa Lepokodin, ja sen tilalle kauniille järvenrantatontille haluttiin rakentaa moderneja rivitaloja. 13-vuotias Tuomas Marjamäki kulki monen kansalaisaktivistin tavoin ovelta ovelle ja keräsi nimiä hanketta vastustavaan adressiin.
Öisin hän näki painajaisia, joissa Lepokotia jyrättiin maan tasalle. Päivisin hän poikkesi usein kotimatkalla koulun jälkeen Lepokodille juttelemaan.
Vuonna 1992 Tuomas Marjamäki istui Lepokodilla kahvittelemassa Kyllikki Kärkkäisen kanssa, kun he kuulivat radiosta uutisen, että paikan jyräämisaie oli peruttu. Kulttuurihistoriallisesti arvokas talo suojeltiin, ja muutamaa vuotta myöhemmin sen tueksi perustettiin säätiö.
Vapaaehtoisten voimaa
Säätiön ensimmäinen puheenjohtaja oli Tuomaksen isä, Tarmo Marjamäki, joka oli säätiön hallituksessa pitkään. Tuomaksen innostus kun oli tuonut koko hänen lapsuudenperheensä Lepokotiin.
Varsinaiset voimahahmot Raimo ja Pirkko Jaatinen hoitivat taloa aktiivisesti vuosikymmeniä Lepokodin sisarusten kuoleman jälkeen kevääseen 2025 asti.
”Kun isäni veti rakennuksen entisöintiprojektia, hän vitsaili ovesta sisään tuleville, että tämä ei sitten ole mikään lepokoti.”
Ilman loistavia talkoolaisia talo ei olisi mitenkään pärjännyt. Myös talon monet tukijat, kuten säätiöt, ovat olleet tärkeitä.
Tuomas Marjamäki sanoo olevansa miltei päivittäin yhteyksissä säätiön tai tukiyhdistyksen kantaviin voimiin. Lepokodin ystävät ry:n puheenjohtaja Mirja Tyynysniemi huolehtii esimerkiksi asiakaspalvelusta ja tapahtumissa vieraiden kestityksestä. Talon heinäsirkaksi itseään nimittävä Jorma Kahilainen huolehtii musiikkitapahtumien ohella vähän kaikesta
”Kun on 30 huonetta ja tuhat neliötä, aina jokin paikka vaatii kunnostamista.”
Mirja Tyynysniemi sanoo, että hänelle työ Lepokodilla on eräänlainen sukumökin korvike. Hän on rakastunut talon henkeen. Kun hän seisoo pihalla, hän miettii, mitä kaikkea talo onkaan nähnyt. ”Usein asiakas tulee ovesta sisään ja ihmettelee, miten Kangasalla voikin olla tällainen talo. Tämä pitää säilyttää.”
Tämä on lyhennelmä jutusta, joka on julkaistu kokonaisuudessaan Koti ja maaseutu -lehden numerossa 7/2026.
