Kati Laine, 53, päätti rakentaa elämänsä juuri sellaiseksi kuin itse halusi. Lehmien pitämisessä lemmikkinä ei joidenkin mielestä ole järjen hiventä, mutta Katille eläimet ovat arvokkaita itsessään.
Viime talvena Kati Laineesta tuntui, että hän on aallonpohjalla. Kaikki, mikä saattoi mennä pieleen, meni. Lehmät karkailivat, ostettu heinäerä osoittautui pilaantuneeksi, vesiputket jäätyivät. Vastoinkäymisten keskellä tuntui yksinäiseltä. Hän oli juuri muuttanut Norjasta Keski-Suomeen, Karstulaan. Taakse jäi kariutunut parisuhde lehmätilallisen kanssa, mutta menneisyys seurasi silti mukana. Kati oli ottanut mukaansa kahdeksan teurasuhan alla ollutta nautaa.
Uuden elämän piti olla toiveiden täyttymys, mutta arki tarjosi kylmää kättä.
”Kaikki tuli silloin niin nopeasti. Kun lopulta pitkän odottelun jälkeen sain tiedon, että lehmät todella tulevat Suomeen, moni asia oli kesken. Vielä kun saman tien pamahti kunnon talvi päälle, huomasin pian olevani pulassa.”
Tammikuisena päivänä 2025 Karstulassa on jälleen kirpeä pakkanen, mutta tilalla elämä on mallillaan. Norjan punaiset ja norjalaiset lapinlehmät mutustelevat heinää aitauksissaan. Pikkuinen Panda-lehmä kulkee Katin perässä kuin kissa. Pihka-koira ja Vilma-kissa viimeistelevät maalaisidyllin.
Kati Laine muistelee edellistalven vaikeuksia nyt hymyssä suin. Kaikesta selvittiin, ystävien ja kylänmiesten avulla – ja oman sisukkuuden. Katin olemuksesta paistaa toiveikkuus ja sellainen tarmo, joka hankitaan vain vaikeuksien kautta.
”Olen onnellinen nyt, että löysin tämän paikan ja saan elää eläinlaumani kanssa täällä. Tähän talveenkin olen nyt varautunut paremmin ja erehdyksen kautta oppinut esimerkiksi, miten putket pidetään sulana. Navettaan olen hankkinut infrapunalämmittimet kovimpia pakkasia varten. Minulla on jo yhteistyöverkostoa, hyviä rehuntoimittajia muun muassa. Olen hiljalleen päässyt osaksi kyläyhteisöä.”
Tragediasta voimaa
Kati Laine on saanut kertoa tarinaansa mediassa taajaan. Tragediat kiinnostavat ihmisiä, ja sellainen Katilla on takanaan. Espoolaislähtöinen sairaanhoitaja tapasi lomamatkallaan Norjassa kiinnostavan norjalaismiehen. Pari rakastui, ja pian Kati huomasi asuvansa Pohjois-Norjassa Lilandissa, maitotilan emäntänä. Mies hoiti tilaa, Kati työskenteli sairaanhoitajana ja autteli tilalla, minkä ehti.
Muutaman vuoden jälkeen asiat alkoivat luisua alamäkeen. Puoliso uupui, ja lehmät kärsivät. Viranomaiset kävivät lopettamassa huonovointista karjaa ja langettivat miehelle eläintenpitokiellon. Parisuhde meni karille, mutta Kati ei hennonut vain pakata kimpsujaan ja palata Suomeen.
”Lehmistä oli tullut minulle niin rakkaita, etten voinut kuvitella jättäväni niitä. Minä, espoolaislähiöiden kasvatti, olin tullut aivan lehmähulluksi!”
Norjasta käsin Kati Laine etsi pitkään sopivaa maatilaa, ja sellainen löytyi lopulta Karstulasta. Pieni, pitkään tyhjillään ollut järvenrantatila ja remonttia vailla oleva navetta.
”Muutto Suomeen ja lehmien tuonti tänne ei todellakaan ollut helppoa. Oli pitkään epävarmaa, saanko lehmiäni tänne lainkaan, vai päätyvätkö ne teuraaksi. Epävarmuus oli raastavaa.”
Loppusyksystä 2023 kahdeksan lehmää sai byrokratiataistelun jälkeen matkustusluvan Suomeen. Nautojen tuonti maasta toiseen kun ei ole ihan yksinkertaista. Viranomaisluvat, karanteenit ja lopulta kuljetus tulivat maksamaan pitkälti yli kymppitonnin.
Ex-puoliso rakensi karsinat
Kati puhuu entisestä puolisostaan lämpimästi, vaikka parin välit olivat välillä tulehtuneetkin. Lopulta entiset rakastavaiset tekivät sovun, ja ex-mies on vieraillut Katin luona tilalla Suomessa, auttaakseen muuttovalmisteluissa.
”Olen kiitollinen Torgeirille, että hän luovutti nämä lehmät minulle. Hän tuli myös auttamaan navetan kunnostuksessa. Hän rakensi vanhan parsinavetan tiloihin tilavat ja tukevat karsinat.”
Kati toi Suomeen seitsemän lehmää ja sonnin. Pian lauma kasvoi, kun Lempi-lehmä sai yllätysvasikka Toivottaren. Salainen lemmenhetki oli ennättänyt tapahtua Norjassa ennen muuttoa.
Kati olisi tahtonut tuoda mukanaan vielä kaksi sonnipoikaa, mutta ei saanut niille tuontilupaa. Eläimet menivät teuraaksi. Osoituksena hyvästä tahdostaan ex-puoliso antoi teurasrahat Katille. Sonnien tappaminen itketti, mutta rahaakin tarvittiin.
Etätyö mahdollistaa elämäntyylin
Kati ei omista 3,8 hehtaarin tiluksiaan ja sen rakennuksia, vielä. Hän on sopinut omistajan eli perikunnan kanssa, että lyhentää 30 000 euron kauppasummaa kuukausivuokralla. Tila siirtyy Katin omistukseen näillä näkymin vasta vuosien päästä. Se ei haittaa muutoin, mutta rahoitusta vaativia hankkeita se siirtää.
”Voin hakea esimerkiksi investointitukia vasta, kun omistan paikan. Tarkoitus on ainakin purkaa nykyinen, huonokuntoinen navetta ja rakentaa uusi pihatto tilalle.”
Kati työskentelee sairaanhoitajana, työnantaja on Keski-Suomen hyvinvointialue. 80 prosenttia ajasta Kati tekee etätyötä eli pitää etävastaanottoa keittiönpöytänsä ääressä netin kautta. Ilman joustoa Katin elämäntapa olisi mahdotonta.
”Eläinten kanssa on aika kiinni tässä paikassa.”
Ymmärrystä ja ihmettelyä
Vaikka Kati Laine sanoo elävänä unelmaansa maaseudulla lehmien kanssa, on hänellä tavoitteena muuttaa tilanpidon dynamiikkaa. Hän on perustanut ystäviensä kanssa yhdistyksen, jonka kautta kuka tahansa voi liittyä eläinten kummiksi ja lahjoittaa avustuksia. Nautalauman ylläpito maksaa noin tuhat euroa kuussa.
”Toivon, että yhdistys kokoaa yhteen samanmielisiä ihmisiä. Ihmisiä, jotka pitävät lehmistä ja ymmärtävät tämänkaltaisen eläintenpidon päälle. Täällä eläimet ovat arvokkaita itsessään, niiden ei tarvitse tuottaa mitään.”
Osa näistä samanmielisistä ihmisistä asuu pääkaupunkiseudulla, mutta on maaseudullakin ymmärtäjiä.
”Tiedän, että moni täällä ajattelee, että olen latvasta laho. Miksi joku haluaisi pitää lehmiä ilman hyötyä? Moni on tullut myös ihmettelemään touhuani. Olen kuitenkin saanut myös uusia paikallisia tuttavuuksia, jotka arvostavat valintaani.”
Erityistä Katin maalaiselämässä on sekin, ettei hänellä ole autoa. Lähityöpäivät ja kauppareissut Karstulan keskustaan sujuvat bussilla tai kimppakyydein.
”On hyvä, että tilaltani on hyvät liikenneyhteydet, enkä asu ihan jumalan selän takana.”
Kati suunnittelee, että jossain vaiheessa yhdistyksen kautta tilalla voisi olla muitakin ihmisiä jakamassa eläinten hoitovastuuta. Yhteistyötä voisi tehdä myös oppilaitosten kanssa. Kati on nähnyt, miten ihminen voi uupua vastuunsa alle karjatilalla, josta ei koskaan pääse pois. Siksi hän haluaa pitää varansa, ettei hänelle itselleen käy niin. ”Olen ajatellut jopa, että lahjoitan asuinrakennuksen yhdistykselle. Talossa voisi asua aina se, joka hoitaa lehmiä. Itselleni hankkisin siirreltävän trailerin, jonka nimeän Paimentuvaksi. Aina kun Paimentupa on paikalla, minä olen täällä”, hän kaavailee.
”Olen kuitenkin valinnut tämän tavan elää. Olen näistä lehmistä vastuussa niiden koko loppuelämän. Minulla ei ole omaa perhettä, niin nämä lehmät ovat perheeni. Olen myös sielultani hoitaja, joten kaipa sekin osaltaan saa minut huolehtimaan näistä ihanista eläimistä.”
